Ilman kannattajia ammattilaisjalkapalloa ei olisi olemassa.
Viime viikolla Manchester Cityn ja Manchester Cityn joukkueen pelaajat ja johtoryhmä on aivan oikein juhlittu kuin koskaan ennen. Kotimainen jalkapallon suurin palkinto esiteltiin Vincent Kompanyille Huddersfieldin pelin jälkeen, ja toisena yönä Yaya Tourelle oli tunneperäinen jäähyväiset.
Molemmat tapahtumat järjestettiin erinomaisesti ja nautin molemmista päivistä.
Ehkä vieläkin vaikuttavampia minulle ovat kannattajat, jotka omistavat mbappe pelipaita elämästään klubilleen ja menevät niin pitkälle, että ne ovat osa yhteistä kokemusta. Viime päivinä olen tavannut useita hienoja esimerkkejä näistä rakastetuista pakkomielteistä. Voin tunnistaa heidän kanssaan, olen yksi minä. Jotkut ovat kertoneet minulle heidän tarinansa Youtube-kanavalleni, vaikka muutaman sekunnin näytöllä ei voi todellakaan tehdä heidän tarinoitaan oikeutta.
Swansea-pelissä tapasin Pietarin, joka lensi sinä aamuna Shenzhenistä kunniaksi ja oli osa ensimmäistä juhla-aaltoa, kun vahvistettiin Premier-liigan nimi.
Hän vain ”joutui olemaan siellä”, koska hän oli tukenut klubia, koska hän oli poika. Seuraavana päivänä hän lentähti takaisin Kiinaan, onnellinen.
Huddersfieldin Valioliigan pokaalin nostamiseksi tapasin Robertin ja hänen poikansa Hudsonin, joka kertoi minulle pitkän matkan rakkaudestaan Citystä kotiinsa takaisin New Yorkissa.
Robert ei ollut koskaan osallistunut Blues-peliin henkilökohtaisesti, mutta hän halusi tuoda nuoren poikansa Etihadiin, ja kaupungin ystävän ystävien ansiosta hänellä oli lupaus lipuista, joten hän varasi messi pelipaita lapselle kaksi lentoa Manchesteriin, jotta hän voisi lopulta täyttää hänen unelmansa. Minulla oli kunnia tavata heitä. He olivat täynnä iloa.
Samassa pelissä Steve ja Alan olivat tehneet vuosittain pyhiinvaelluksen Melbournesta, Australiasta Etihadin stadionille. Hymyt eivät koskaan jättäneet kasvojaan.